Kaksi viikkoa on ollut ehkä elämäni parhaimmat. Itku ei ole tullut kertaakaan ja elämä näyttää valoisalta. Mutta tiedänhän minä, ettei se voi ikuisesti jatkua. Tänään huomasin taas etten näytä kelpaavan ystäväksi. En viitsi enää valittaa asioistani, en ole viitsinyt moneen vuoteen valittaa niistä kenellekään. Onneksi minulla on nyt psykologi, joka auttaa minua käymään menneisyyttäni läpi. Häpeää, surua, katkeruutta, epäonnistumisen pelkoa, hylkäämisen tunnetta... Ja kaikkia niitä kipeitä ja pelottavia muistoja.  

Minun olisi pitänyt pyrkiä potilaaksi jo "sairauteni" alkuvaiheessa. Joten, jos yksikään ihminen lukee tätä blogia ja miettii hoitoon pyrkimistä, menkää! Ei se todennäköisesti itsekseen ohi mene.

Olen yrittänyt ajatella lapsi raukkoja, jotka nääntyvät kehitysmaissa nälässä, tulvien keskellä räpiköivät ihmiset, ihmiset joilta on viety perhe, asunto, ihmisarvo, kaikki. Muttei se helpota.

En haluaisi olla itsekäs paska. Kyllä minä tiedän että maailma on kaunis ja että on vain yksi elämä elettävänä. Joskus se vaan tuntuu niin vaikealta elää...