Sika sika sika sika. Koko ajan vain syön ja syön ja syön. Ja kun 6 kg on tänä vuonna jo lähtenyt, kohta ne on takaisin, apua!

Yäk, itseinho nousee pintaan. Ja vahvasti. Helvetti, sertraliinit loppui ja lääke vaihtui siihen mikä osastolla aloitettiin. Ja ruokahalu nousee pilviin. En halua käydä puntarilla. En halua  ahdistua lukemista mitkä näytölle nousee. Kaukana ovat ne ajat kun olin hoikka... Ja onnellinen.

Juu... Sainpahan jumalattoman itkukohtauksen terästettynä "hirtän itseni, hyppään katolta, jään junan alle"- fiiliksellä. Kuulin kaverilta miten en olekaan ymmärtävä ystävä enkä ajattele muita. Huoh! Taas olen täysin epäonnistunut. Otin jo lääkeliuskat autoon ja ajattelin syödä ne siellä. Mutta viime kerrasta vähäsen viisastuin...

Millä järjellä lääkäri määrää tällaiselle itsetuhoiselle tytölle lääkkeitä melkein koko kesän yli, kun tietää että minulla on niitä vielä "varastossa`? Etteivät vaan lopu...

Osastollehan minä menin. Itse. Päivystyksen kautta. Puhdistivat jalan, kun oli veri tullut jo housunlahkeistakin läpi... Olisin halunnut jäädä sinne. Nukkumaan pahaa oloa pois. Antoivat unilääkkeen illaksi, että varmasti nukuttaa. Meikäläistähän nukuttaa aina, joten oli kyllä niin pöhnäinen olo aamulla että huh huh huijakkaa...

Epävakaata elämää part jotakin... Ja tiedän, olen herkkä. Miksi näin herkkä? Äääääh

Siitä on kohta 3 kuukautta kun olen kirjoittanut tänne... Outoa... Edellisen tekstin jälkeen toteutin uhkauksen lääkkeistä ja itseni silpomisesta. En suosittele lääkkeiden yliannostusta, ne harhat ovat järkyttäviä. Se ettei pysy omilla jaloillaan... Että kuulee keskusteluja joita kukaan ei käy, näkee ihmisiä ja tilanteita joita ei ole siinä hetkessä... Tiedostat jotenkin, ettei näin voi olla, mutta et ole silti varma...

Kiltisti menin osasto hoitoon. Siellä moni asia aukeni uudella tavalla. Sitä luulee että on miettinyt pienessä päässään kaiken, mutta aivan uusi ympäristö avaa monia mielen ovia uudella tavalla. Paikka oli kotoisa, aina joku jolle "itkeä".

Joo, ja osastolla lääkäri diagnosoi sekamuotoisen persoonallisuushäiriön psykologilausunnon perusteella. Diagnoosin ei pitäisi tehdä autuaaksi, siihen ei pitäisi 100 %:sesti luottaa. Mutta... Silti oli huojentavaa kuulla että "hulluudelleni" löytyi syy....

Huh huh! Pää alkaa olla viinistä sekaisin. Onko mitään säälittävämpää, ryyppään yksin... Luin kymmenen vuoden takaisia päiväkirja merkintöjä, ja nyt fiilis on niin maassa kun osaa olla. En ole itkenyt lähes kuukauteen! Ja nyt senkin edestä.

Halailin koiraani, se on ollut pelastukseni jo 11 vuotta. Pelkään milloin hän kuolee. En halua miettiä sitä päivää. Minun rakkaani.

Sekavaa tekstiä, mutta pitää vuodattaa johonkin... Tekisi mieli viillellä. Syödä kaikki lääkkeet. Nukkua pois. Antaa olla. Ei helvetti, huoh... Elämä on niin sekaisin.

Vasta pääsin lapista ja heti haikailen takaisin. Soitin eilen  ja sain kuulla että pääsen "etelän"- meininkiä karkuun sinne. Eli ihania työpäiviä luvassa, ihanien ihmisten seurassa :)

Olen jaksanut miettiä pääni puhki, voisiko minulla olla epävakaa persoonallisuushäiriö. Kuulostaako sairaalta, että haluaisin että se minulla diagnosoitaisiin? Saataisiin joku selitys tälle minun "vaikeudelleni"... Tuntuu kuin olisin tyhjä ja ontto kaarnalaiva joka seilaa pitkin pimeää merta... Huoh. Antakaa veitsi!

"Huudan tyhjyyteen, mykillä sanoilla, ettekö näe kärsimystä, ilmeettömillä kasvoilla?"